Jaa kirjoitus:
Facebook Google LinkedIn Twitter

VOISIKO COVID-19 “JÄLKITAUTINA” SEURATA JOTAIN HYVÄÄ?

Poikkeusoloja on nyt eletty viikon verran. Arviolta noin puolet suomalaisista on siirtynyt työskentelemään kotoa käsin. Koululaiset ovat jääneet kotiin ja perheet viettävät väkisinkin enemmän aikaa yhdessä. Autoliikenne on vähentynyt roimasti ja julkiset ajoneuvot kulkevat liki tyhjinä. Voin aamuisin huoletta pitää parvekkeeni ovea auki, koska talon edessä kulkevalta tieltä ei kantaudu jatkuvaa liikenteen melua. Ja iltaisin olen kuunnellut mustarastaiden loputonta konserttia. 
Tässä uudessa tilanteessa myös yritykset ovat joutuneet panostamaan etäyhteyksiin entistä enemmän ja moneen kotiin on kannettu uusia näyttöjä ja verkkoyhteyksiä on parannettu. Aikaisemmin mahdottomana pidetty etätyö on tehty mahdolliseksi. -Osalla ihmisistä työpäivät ovat lyhentyneet molemmista päistä, kun työmatkat ovat jääneet pois. Lehdissä on neuvottu, kuinka etätyötä tehdään oikein ja ilolla olen pannut merkille, että ohjeissa korostuvat työergonomia, tauot sekä säännöllinen ruokailu.
Monet asiakkaistani ovat kertoneet, että poikkeustilanne on tuonut hämmennyksen lisäksi myös hyviä asioita omaan arkeen: työpäivä on tiiviimpi ja ehkä jopa lyhyempi. Työmatkoihin käytetty aika on nyt varattu liikunnalle ja lähinnä ulkoilulle. Yöuneen on saattanut tulla jopa tunti lisää, kun aamulla työpäivän voi aloittaa liki heti herättyään. Elämä on rauhoittunut, kun kuormittavat työmatkat ovat toistaiseksi tauolla. Perheen kanssa jaksaa viettää enemmän aikaa, kun viikonloppu ei mene palautumiseen ja voimien keräämiseen uutta viikkoa varten. – Tietysti on myös valtava määrä ihmisiä, joiden työkuormaa poikkeustilanne ainoastaan lisää: hoitohenkilökunta, kauppojen työntekijät, taksit, kuljetusalan ihmiset jne. Heille suurkiitos venymisestä! Toivottavasti voimme jotenkin kiittää näitä ihmisiä paremmin sitten, kun tämä kaikki on ohi. Ja tällä hetkellä paras tapa auttaa on noudattamalla ohjeistuksia.
 
Itse olen huomannut samansuuntaisia muutoksia arjessa alkushokista toipumisen jälkeen. Kesti hetken tajuta, että työt ja tulot loppuvat tai ainakin vähenevät minimiin useamman kuukauden ajaksi. Mutta toisaalta tauko viikoittaisista jumpista, aikaisista aamuista salilla ja venyneistä valmennusilloista on parantanut oloa kummasti. Jumppien sijaan olen kävellyt luonnossa, nauttinut uudenlaisesta kiireettömyydestä ja antanut keholle sen tarvitsemaa lepoa. Helppoa se ei välttämättä ole, kun on tottunut sinkoilemaan 8-10 tuntia päivässä ja olemaan “tehokas!”
Oura heittelee ihan uudenlaisia käppyröitä aamuisin ja kertoo jopa 2 tunnin syvästä unesta. Siis minulla, joka vielä viime syksynä nukuin 2-tunnin pätkissä ja harvoin syvää unta. Levottomat jalat pitivät toistuvasti hereillä ja vessassa saatoin juosta jopa 3-4 kertaa rikkinäisen yön aikana.
Nyt laitan pään tyynyyn klo.21.30 ja nukahdan muutamassa minuutissa. Seuraavan kerran herään ilman herätystä ihastelemaan päivän valoa joskus puoli seitsemän aikaan. Taivaallista! Voisiko tästä tulla minun uusi normaali?
Voisiko tämä aika kaiken kaikkiaan muuttaa meidän ajattelua, askel askeleelta? Voisiko maailmanlaajuinen “tehokkuus, maksimoi voitto, mulle, mulle enemmän ja tehokkaammin”- ajattelu muuttua enemmän “meidän yhteinen, vähemmän on enemmän, empatiaa kanssaihmistä kohtaan, autetaan muita”-ajatteluksi? Voisivatko ihmiset alkaa osoittaa, mikä on suurin ero ihmisen ja koneen/tekoälyn/teknologian välillä? Ainoastaan ihminen kykenee empatiaan, niin halutessaan.
Pidin kovasti eilisessä hesarissa (HS 22.3) Anna-Stiina Nykäsen sunnuntaiesseestä, joka oli otsikoitu “miten voin auttaa.” Jos et vielä lukenut Anna-Stiinan ajatuksia, kannustan kaivamaan jutun esiin. Tässä hieman jutun juurta “Myötätunto on ollut terminä nousussa jo pidemmän aikaa. Jo ennen koronavirusta. Kyseessä ei ole mikään maailmanparantajien pehmeä trendi. Päinvastoin. Monet kovan luokan menestyjät kautta maailman ovat vakuuttuneet siitä, että myötätunnosta on hyötyä.”
Toivon vahvasti, että tämä ajattelutapa valtaa jalansijaa ja alkaa näkyä tekoina, myös isommassa mittakaavassa. Tilausta on!
Jään mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka me yhdessä, ohjeistuksia seuraten nitistämme koronaviruksen ja jatkamme elämää hieman toisenlaiseen tahtiin ja toivottavasti jotain oppineena.
Voisiko se olla mahdollista? Vai onko tämä ainoastaan vaaleanpunaisten lasien läpi katselevan kukkahattutädin unelmointia, joka uskoo tummilla pilvillä oleviin hopeisiin reunuksiin?