Kirjoitin suomalaisten lihavuudestani blogissani 30.9 (http://(http://www.tiinaranin.fi/2019/09/30/suomalaiset-ovat-liian-lihavia-mika-avuksi/) melko kärkevin sanoin ja otin samalla kantaa Helsingin Sanomien aiheesta julkaisemaan artikkeliin. Omaa juttuani kommentoitiin jonkin verran ja suurin osa oli samaa mieltä siitä, että jotain valtakunnallisesti painavampaa pitäisi tehdä, jotta suomalaisten lihominen saataisiin aisoihin. Lihavia ei saa syyllistää, mutta liiallinen kehopositiivisuus ja vaakakapina vievät kehitystä väärään suuntaan. Tästä on kirjoitettu viime päivinä myös Hesarin mielipidesivuilla. Eräs kirjoittaja kertoi, kuinka liiallinen kehopositiivisuus teki hänestä ylipainoisen. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006270724.html)Ylipaino ei ole ok. Se aiheuttaa pysyviä terveyshaasteita. Se tiedetään jo varmasti. Puhumattakaan sosiaalisista paineista.
Sain sähköpostiini henkilökohtaisen palautteen kirjoituksestani henkilöltä, jonka mielestä minun on helppo huudella ylipainosta ja suomalaisten lihavuudesta, koska en itse omaa henkilökohtaista kokemusta ylipainoisena olemisesta. Koska olen aina ollut hoikka tai normaalipainoinen, en voi ymmärtää, miltä tuntuu olla lihava ja kuinka kipeältä häpeä omasta kehosta tuntuu. VÄÄRIN! – En ole luonnostani normaalipainoinen, vaan olen tehnyt viimeiset 20 vuotta valintoja sen puolesta, ettei painoni nouse. Teettämäni dna-testikin kertoi, että minulla on ns. lihavuusgeeni eli minun on helppo kerätä ylimääräisiä kiloja. Ja siitä minulla on paljon kokemuksia nuoruusvuosilta. Olin lapsena aina hieman pyöreä, mutta toimelias ja iloinen. Balettitunnilla vaaleanpunainen puku kiristi vatsan kohdalta ja liikuntatunneilla minut valittiin aina viimeisten joukossa tiimeihin. – Selasin vanhoja valokuvakansioita ja havahduin kuviin, jotka on otettu vaihto-oppilasvuoteni jälkeen. Onnistuin vuoden aikana Kaliforniassa lihomaan liki 10 kiloa. Olen 162cm pitkä ja muistan sen päivän, kun puntari ensimmäistä kertaa näytti yli 70 kiloa. Se oli muutamaa päivää ennen paluuta Suomeen, monien läksiäisjuhlien ja herkuttelun jälkeen.
IMG_2665 Tämä kuva on otettu juuri ennen kotiinpaluuta 1987
Vanhat vaatteet eivät menneet päälle ja kotiin matkustin väljässä halaattimenkossa, jonka luulin peittävän reissussa hankitut kilot. Olin toki huomannut vuoden aikana, että vaatteet alkoivat puristaa ja vyötärölinja katosi. Mutta olin varma, että aktiivinen liikunta pelastaisi: uin koulun edustusjoukkueessa ja harjoittelin liki päivittäin ja pelasin tennistä aktiivisesti. Muistan kyllä, kuinka uimavalmentajani sanoi minulle, että uisin vielä kovempaa, jos laihtuisin viisi kiloa. Pahoitin moisesta mieleni pitkäksi aikaa ja boikotoin hetken treenejä. Kuinka itsekin ylipainoinen naisvalmentaja kehtasi sanoa moista minulle, joukkueen parhaalle naisuimarille! Mutta tottahan se oli ja totuus kirpaisi.
IMG_2664 lainavaatteissa menossa naamiaisiin, kun omat eivät mahtuneet päälle
Kotiin palattuani aloitin laihdutuskuurin toisensa jälkeen. Ne onnistuivat alkuun melko huonosti, koska täytin vuoden lopussa 18 vuotta ja aloin tutustua yöelämään ja juhlimiseen. Asuin tuohon aikaan vielä vanhempieni luona ja äitini tiesi herkkuhimoni ja sen, että olen perso tuoreelle pullalle. Sitä tulikin syötyä kiitettävästi aina laihdutuskuurien jälkeen! – Kilpauinti jäi ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mutta valtava ruokahalu pysyi. Tuloksena oli edelleen monia laihdutuskuureja heikoin tuloksin. Näin jälkeenpäin kun asiaa muistelen, niin olin varmasti liki kolme vuotta jatkuvasti jollain kuurilla. Ne kestivät yleensä lyhyen aikaa ja päättyivät aina johonkin massiiviseen mässäilyyn. Ja itseinhoon. Opiskelun ja valmistumisen jälkeen muutin omaan kotiin ja pääsin töihin liikunta-alalle. Olin jatkuvasti peilien edessä ja monen ihmisen ”silmätikkuna.” En mielestäni näyttänyt siltä, kuin liikunnan ammattilaisen tulisi näyttää. Aloitin taas uuden laihdutuskuurin, joka sillä kertaa piti. Söin äärimmäisen vähän ja liikuin hysteerisen paljon. Liikunnasta tuli korvike moneen asiaan ja keho tottui pieneen energiansaantiin. Tunnistin itsessäni kaikki pakkomielteiset oireet: nautin hoikasta varrestani ja vahtasin painoani jokaisena aamuna. 60-58-57-55-54 kiloa ja sitä rataa. Tavoitteena oli pitää paino 54 kilossa ja jos lukemat siitä nousivat, vähensin heti syömistä ja urheilin lisää. Muutos ulkonäössäni oli huikea ja kaikki vaatteet istuivat mukavasti. Kehut paremmasta ulkonäöstä hivelivät nuoren naisen itsetuntoa.
En kuitenkaan jaksanut jatkuvasti kontrolloida syömistäni ja työmatkat veivät minuun moneen uuteen maahan, jossa herkkuja oli tarjolla jokaisena päivänä. Vaikka tein töitä liikunnan parissa ja urheilin päivittäin, ei se auttanut pitämään lisäkiloja loitolla. Kolmenkympin kriisissä olin jo vakiinnuttanut jojoilun yhdeksi painonhallinnan metodiksi ja oikeastaan vasta ensimmäisen lapsen syntymä auttoi normalisoimaan suhdettani ruokaan. Pienen lapsen kanssa piti syödä säännöllisesti ja huomio kohdistui 100% uuteen tulokkaaseen. Vähitellen pääsin normaaliin syömiseen kiinni ja aloin tunnistaa tilanteet, joissa ruokailu ja herkuttelu saattoivat vielä ryöstäytyä käsistä.
Olen hakenut sivukaupalla tietoa syömishäiriöistä, kirjoittanut blogeja aiheesta ja auttanut lyhytterapeutin roolissa monia asiakkaitani. Olen hakenut koulutusta, osallistunut kymmenille ravintoa käsitteleville luennoille ja yrittänyt hakea ymmärrystä asioihin. Työni Cambridge valmentajana herätti vanhat, ristiriitaiset tunteet taas pintaan: jatkuva puhe laihduttamisesta, jatkuva valmentajien painon tarkkailu, jatkuva puhe ruokailun vähentämisestä ja siihen liittyvistä pohdinnoista toi vanhat ajatukset pintaan. Tein valmentajan työtä neljä vuotta ja olen iloinen, että se vaihe on nyt omalta osaltani ohi. En halua enää elämää, jossa laihdutus kulkee jokaisessa päivässä mukana. Väitän, että jatkuva laihduttaminen vääristää omakuvaa, altistaa syömishäiriöille ja aiheuttaa sen, ettei normaalia ruokaa enää uskalleta syödä. Tämän koin monen asiakkaan kohdalla, jotka saivat painon putoamaan nopeasti ateriakorvikkeilla. Kun sitten piti alkaa syödä normaalia ruokaa, he kokivat sen lihottavan. Syömisestä tuli ohjeistuksesta huolimatta liian vaikeaa.
Uskon, että laihdutusvalmisteet auttavat sellaisia laihduttajia alkuun, joilla on paljon ylipainoa ja jotka pystyvät suoraviivaisesti pudottamaan lyhyenkin ajan sisällä 30-40 kiloa. Kokemuksesta voisin väittää, että jos laihdutus venyy aivan liian pitkälle aikajanalle ja väliin tulee suuria painonnousuja, matka hankaloituu. Poisoppiminen vanhasta ja uuden oppiminen hidastuvat ja ateriakorvikkeista tulee laastari, ensiapu. Mutta ongelman aiheuttajaa ei korjata. – On haastavaa olla jatkuvasti laihdutuskuurilla ja tarkkailla syömistä. Uuden opettelu vie toki aikaa, mutta pysyvän ja pitkäkestoisen tuloksen kannalta olisi olennaista päästä tuloksiin melko suoraviivaisesti ja suunnitelmallisesti. Elämää tulee aina väliin ja lipsahduksia sattuu, mutta ne eivät saisi kaataa koko projektia tai aiheuttaa sitä, että uudestaan aloitetaan tiukka laihdutuskuuri. Niistä vain opitaan ja jatketaan eteenpäin kohti suunniteltua lopputulosta. Kun painonpudotukselle on aikaa ja hyvä suunnitelma, siinä voidaan onnistua. Ilman suunnitelmaa jojoilu ei tuo tuloksia. Sanotaanhan, että jos epäonnistuu suunnittelussa, suunnittelee epäonnistuvansa.
Uutta oppimalla, suunnittelemalla onnistumistani ja hyväksymällä elämän eri tilanteet olen hallinnut painoani viimeiset 20 vuotta. Teen automaattisesti, enää kummemmin miettimättä valintoja jokaisena päivänä ja syön melko rutiininomaisesti. En mässäile lomilla ja buffetpöydässä valitsen harkiten laadukasta ruokaa. Haluan syödä laadukasta ja energiaa antavaa ruokaa, en mitä sattuu. Syön elääkseni ja niin, että jaksan ylläpitää aktiivista elämäntapaani.
Aamupalavalintoja lomalla. Viereisessä pöydässä olivat leivät, makkarat, juustot, croissantit ja pullat. Mutta ne eivät enää houkuttele, koska niistä ei tule hyvä olo.
Viimeisimmät kommentit