Kuuluitko sinä koulussa siihen porukkaan, joka inhosi suunnistustunteja? Mikä tahansa muu liikunta tuntui mielekkäämmältä kuin syksyisen suunnistus: kartta kouraan, kompassi kaulaan ja neljä rastia etsittäväksi. Opettaja odotti koululla ja tarkisti oikeat rastit. Mielestäni suunnistusta ei koskaan opeteltu kunnolla tai sitten minä en vaan pysynyt kartalla. Ainut tapa selviytyä oli lahjoa luokan paras suunnistaja ja seurata perässä.
Opiskeluaikoina en pärjännyt juurikaan paremmin, vaikka lajia harrastettiin useita tunteja ja erilaisissa maastoissa. Opetuskin oli varmasti perusteellisempaa. – Olin jotenkin tuudittautunut siihen uskoon, että kartta, kompassi ja minä emme kaveeraa ja olen ollut ikionnellinen navigaattoreista ja google mapsista. Seuraan ääntä ja löydän perille lähes poikkeuksetta, ellei navigaattori sekoa.
Mutta ajatteluni muuttui, kun osallistuin kesän alussa Partioaitan vaelluskurssille ja törmäsin suunnistukseen uudelleen. Ihastuin vaeltamiseen ja luonnossa liikkumiseen ikihyviksi, mutta toisten perässä talsiminen ilman hajuakaan ilmansuunnista tuntui tylsältä. ( lue juttu viikonloppureissusta täältä http://www.tiinaranin.fi/2016/06/20/mene-metsaan/ ) Ymmärsin myös, että kaikkialla metsissä ei ole yhtä tasokkaita opastuksia kuin Nuuksioossa. Ja joskus sitä ehkä haluaisi poiketa opastetulta reitiltä?
Päätin, että tähän peesaamiseen piti tulla muutos. Aloin etsiä suunnistuskursseja Suomen Ladun ja vastaavien järjestöjen sivuilta, kunnes sain käteeni Espoon Työväenopiston tuhdin opinto-oppaan. Ja sieltähän se löytyi: suunnistuksen alkeiskurssi. Ensimmäinen osa luokassa kompassiin, karttamerkkeihin ja teoriaan tutustuen ja käytännönharjoitus Nuuksiossa heti seuraavana viikonloppuna. Loistavaa!
Pieni ennakkoluulo rinnassa astelin luokkahuoneeseen, jossa opettajamme Mika otti meidät iloisesti vastaan. Vajaasta 20 osallistujasta valtaosa oli naisia. Vain muutama mies oli uskaltautunut mukaan. Opettelimme illan aikana kartan lukua, teiden, polkujen, kivien, kivikkojen ja jyrkänteiden merkkejä ja teimme kuivasuunnistusta luokassa. Suorastaan innostuin aiheesta ja innolla odotin tämän päivän retkeä Nuuksioon. – Ja mikä päivä meille sattuikaan! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, lämpötila nousi päivän aikana yli 20-asteeseen ja tuuli oli lempeä.
Kokoonnuimme klo.10 Solvallan urheiluopiston eteen ja muistelimme vielä kerran parkkipaikalla, kuinka kompassilla otettiin suuntaa. Sitten kartat käteen ja maastoon tutustumaan, kuinka hyvin kartan piirtäjä olisi saanut kaikki kivet ja jyrkänteet ja erilaiset korkeuskäyrät stemmaamaan luonnon kanssa. Olin aivan täpinöissäni, kun ensinnäkin löysin itseni oikeista paikoista, oikeiden kivien ja jyrkänteiden vierestä ja opasinpa vielä suunnistaa kiintorasteillekin, tosin ryhmän yhteistyöllä ja Mikan valvovan ja opastavan katseen alla. Vuorollamme veimme ryhmää paikasta toiseen karttaa tarkasti lukien ja koko ajan uusia asioita oppien. Välillä ihmettelin ja ihailin Mikan pitkää pinnaa, kun kymmeniä mitä, missä, ollanks me tässä- kysymystä raikasi metsässä. Ennen ensimmäistä taukoa suunnistin parini Marja-Leenan kanssa kaivolle. Yhteistuumin valitsimme reitin ja ohjasimme muun porukan melko varmoin ottein kohti vanhaa kaivoa. Bingo! Löytyi. Tätä ei varmasti kouluaikainen jumppaopettajani Ami uskoisi, jos kuulisi!
Parin tunnin tiiviin suunnistamisen jälkeen oli aika löytää lounaspaikka, kartan avulla tietenkin. Nautimme taivaalliselta maistuvan välipalan jyrkänteen huipulla, täydessä auringonpaisteessa istuen ja ihanasta lämmöstä nauttien. Lounaan jälkeen laskeuduimme isolle kosteikolle, joka oli aivan täynnä suppilovahveroita. Minuun ja muutamaan muuhun kurssilaiseen iski varsinainen suppishimo ja suunnistaminen unohtui hetkeksi. Ja mitä siitä seurasi? Totaalinen hukkuminen kartalta- missä me ollaan? – Onneksi apu oli lähellä , mutta opin sen, että marjastaessa ja sienestäessä vieraassa paikassa pitää pitää silmät auki ja pysyä kartalla.
Hei, odottakaa! Vielä muutama suppis……
Loppupäivästä suunnistimme kompassin avulla ja opettelimme ottamaan suuntaa ja seuraamaan maamerkkejä. Pakko myöntää, että keskittymiskyky alkoi jo hieman herpaantua ja olin liki valmis päikkäreille pienen mättään päälle. Matka kuitenkin jatkui ja jokainen teki omia reittivalintoja yrittäen löytää kiintorasteille. Välillä meni reippaasti ohi ja sivuun, mutta korjausliikkeiden ja Mikan avulla rastit löytyivät. Sen verran tiukasti tuli karttaa ja kompassia katsottua, että en huomannut hiustenjuuresta ylöspäin kiipeäviä hirvikärpäsiä aluksi laisinkaan. Onneksi olin varautunut ohuella pipolla ja kaulurilla, joista oli apua. Hirvikärpäsiä oli kuitenkin paljon odotettua vähemmän, mikä oli suuri helpotus. Edelliset puremat kutisivat viikkotolkulla päänahassa.
Viimeinen rasti toi meidät takaisin Solvallan urheilupuistoon hieman iltapäivä neljän jälkeen. Reippailua tuli vajaat kahdeksan kilometriä, suppiksia muovikassillinen ja hyvää mieltä moneksi viikoksi eteenpäin! Luonnossa liikkuminen on paras tapa kohottaa mielialaa ja lieventää stressiä. Tuskin maltan odottaa lokakuuta ja Mikan vetämää kaamosvaellusta Nuuksioon. Sitä ennen pitää kuitenkin lähteä kokeilemaan suunnistustaitojaan ihan yksin.
Kiitos mainiolle oppaalleemme Mikalle!
Mikan nettisivut löytyvät osoitteesta www.arotuli.fi
Viimeisimmät kommentit