Ihan aluksi minun on pakko tunnustaa, että olen huono löhölomailija. Siis sellainen, joka loikoilee aurinkotuolissa tai rannalla tunnista toiseen tekemättä mitään. Vaikka aina odotan lepoa ja lomaa, varsinkin kesälomaa toukokuun lopusta lähtien, niin sen aikana olen levoton. On olo, että pitäisi tehdä kaikenlaista ja kokea mahdollisimman paljon. Ja jokaisen kesän lopulla päätän, että seuraava kesäloma tulee olemaan erilainen hyvinvointiloma, johon sisältyy joogaa, terveellistä ruokaa, hoitoja jossain kylpylässä ja mahdollisimman paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa. Mutta viimeiset 15 vuotta kesäloma on mennyt melkoisen samoilla askelmerkeillä: Juhannus suvun yhteisellä mökillä, viikko pari purjehdusta, ehkä viikko ulkomailla ja loppuloma kotona.
Tiedän, että lomalla pitäisi osata laittaa kaikki koneet kiinni, unohtaa työpostien luku ja rajoittaa sometusta. Aivolle pitäisi antaa aikaa palautua ilman jatkuvaa virittäytymistä eri taajuuksille. Loman voisi aloittaa vaikka muutama päivän mindfulness-sessioilla tai reissaamalla heti jonnekin, jossa ei ole ”free wifi”-kylttejä joka kahvilan ja kioskin ikkunassa. – Ja pitäisihän kehonkin antaa levätä. Aamulla ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaan, eikä ensimmäisenä tarvitse lähteä aamulenkille. Joskus voisi nukkua puoleen päivään ja vain vetelehtiä oloasussa iltaan saakka.
Tätä ja vain olemisen vaikeutta pohdin tänäkin aamuna, aamulenkillä, kuinkas muuten. Minulla on nimittäin sellainen olo, että olen entistä tuskaisempi ja rasittuneempi, jos vain löhöilen ja otan iisisti. Osaan ottaa relaa, mutta melkoisen pieninä annoksina ja mielellään jonkun aktiviteetin päälle. Mikä onkaan rentouttavampaa kuin kellahtaa riippukeinuun päivänokosille reippaan sauvakävelylenkin ja uinnin päälle? Tai kuinka ihanalta auringossa loikoilu tuntuu mökin siivoamisen jälkeen. Jotenkin tuntuu, että pelkkä löysäily ei tuo hyvää oloa. Pitääkö lököilykin ansaita?
Onneksi tämän kesän lomailut ovat tarjonneet useita hetkiä, joiden aikana oivalsin jotain rentoutumisesta ja mielen lepuuttamisesta. Mutta ensin hieman pohjaa ajatuksilleni:
Tämän kesän loma alkoi viikon reissulla Kroatiaan perheen ja tuttavaperheen kanssa. En ole aikaisemmin käynyt Kroatiassa, mutta kuullut maasta paljon positiivista. Minut Krotian luonnon kauneus mykisti. Aamuvirkkuna hiippailin aamuisin omille aamulenkeilleni merenrantaan tai vuoristopoluille. Asuimme pienessä kalastajakylässä, jonka rantoja kehystivät huikeat rantakalliot. En ole koskaan aikaisemmin uskaltanut kiipeillä samanlaisella rohkeudella kallioita pitkin. Mahtava tunne, kun pystyy ja jaksaa. Jaloissa oli voimaa ponnistaa ja käsissä vetää ylöspäin kohti kallion huippua. Ja minulle vaativan kiipeilyn jälkeen oli ihana pulahtaa omaan laguuniin, kirkkaan turkoosiin veteen. Kroatiassa meren vesi on turkoosimpaa kuin missään muualla. Nautin uinnista jokaisena päivänä lämpimässä, rentouttavassa merivedessä. – Viikon aikana ehdimme tutusta Krkan luonnonpuistoon ja sen upeisiin vesiputouksiin sekä moneen pieneen ja idylliseen rantakaupunkiin. Kesäkuun alussa ilmakin oli vielä suomalaiselle sopiva, reippaasti alle 30 astetta ja pahin turistirynätys antoi vielä odottaa itseään.

Ihastuin Kroatiassa upeisiin rantakallioihin, turkoosiin veteen, jyrkkiin vuoristopolkuihin ja puhtaaseen ilmaan
Kroatian reissun jälkeen palasin viikoksi töihin energiaa puhkuen. Heinäkuussa loma on jatkunut saaristomerellä purjehtien. Säät ovat olleet vaihtelevat, vaikka pääasiassa merellä paistaa aina. Purjehtiminen on rentouttavaa. Ainoat äänet tulevat tuulen kohinasta, veden liplatuksesta ja lintujen laulusta. Purjehtiessa on aikaa katsella taivasta, bongata pilviä ja kiikaroida lintuja ja joskus myös upeita huviloita pienillä saarilla. Vaikka monet satamat ja saaret ovat jo tuttuja, niistä löytyy aina jotain uutta ihasteltavaa. Tänä kesänä olen kuvannut ja katsonut tuntitolkulla luonnon värejä, kesän valoa sekä luonnon moninaisuutta. Isonkari majakkasaari teki kauneudellaan ja karuudellaan ison vaikutuksen. Isokari kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Mereltäpäin lähestyttäessä saaren näkymää hallitsee merenpinnasta 49,4 metriä korkea punavalkoraitainen majakka sekä vanha luotsitupa. Majakka valmistui vuonna 1833 ja se on Pohjanlahden korkein. Saarella on vähän palveluja ja majoitusmahdollisuus, joista vastaa saarella asuva yrittäjäpariskunta, joka järjestää myös risteilyjä kohteeseen. www.isokari.fi
Isonkarin jylhiä kallioita kävellessäni oivalsin, että luonnossa kulkeminen aistit avoinna ja hiljaisuuden kuunteleminen rauhoittaa ja voimaannuttaa. Keskellä luontoa on helppo rentoutua ja rauhoittua. Mikä onkaan meditatiivisempää, kuin istua rantakalliolla ja katsella rantaan lyöviä aaltoja, uudestaan ja uudestaan. Tai luonnon äänien kuunteleminen keskellä metsää. Ensimmäistä kertaa kuulin ketun huudon Iniön metsissä. Erikoinen ääni, joka kaikui kauas hiljaisessa aamussa. Kun mieltä ei rasita muut kuin luonnon omat äänet, oma mielikuvitus alkaa lentää ja pää tuottaa hassujakin ajatuksia. – Purjehdusreissun viimeisenä aamuna kävelin Isonkarin lintutornille aamiainen repussani ja nautin aamupalan korkeuksissa upeaa merimaisemaa ihaillen. Aamupalan jälkeen makasin selälläni reppu pään alla ja katselin ohi lipuvia pilviä. Mieli oli tyyni ja rauhallinen.
Tässä muutamia kuvamuistoja Nauvosta, Iniöstä, Isonkarin majakkasaarelta, Kustavista ja saaristomereltä.
kuva ja runo: blogi Viranomaisenvalvoma
Viimeisimmät kommentit