Sen piti olla ihan tavallinen, rento perjantaipäivä: aamulla klo.7.30 ensimmäinen salitreeni asiakkaan kanssa, jonka jälkeen kaksi tapaamista Cambridgeohjelmaa toteuttavien laihduttajien kanssa. Sitten oma treeni salilla ja toimistolounas. Loppupäivä oli omistettu täydellisen lakkiaismekon metsästämiselle tyttärelleni Iidalle. – Olen vuoden 2016 alusta alkaen luvannut itselleni, että perjantaisin nettikalenterissani viimeiset asiakasajat ovat klo.13.00. Arkipäiväni ovat usein todella pitkiä, joten viikonlopun aloittaminen hieman aikaisemmin tuntuu ansaitulta.
Onnistuneen ostosreissun jälkeen tapasin ystävättäreni rantakahvilassa ja jaoimme piccolopullon kuohuvaa. Kuulumisia päivittäessämme tunsin jo pientä jomutusta alavatsassa, mutta ajattelin sen johtuvan nälästä. Kipu kuitenkin yltyi vähitellen ja kotiin päästyäni minun oli pakko mennä sänkyyn lepäämään. Kivun kasvaessa selasin netistä umpisuolen tulehduksen merkkejä ja pohdin, pitäisikö lähteä lääkäriin. Kipuaallot kasvoivat sellaista vauhtia, että huusin tyttäreni apuun. Pyysin häntä soittamaan Jorvin ensiapuun ja kysymään neuvoa. Kipu tuli aalloittain kuin supistukset konsanaan ja niiden voimakkuus kasvoi jokaisella kerralla. Pystyin itse puhumaan sairaanhoitajan kanssa, joka kehoitti heti hakeutumaan Jorvin ensiapuun.
Mieheni lähti ajamaan minua Jorviin, enkä muista matkasta muuta kuin ajatuksen, että saisin pian jotain kipua lieventävää. Perillä kehoitettiin ottamaan jononumero ja käymään aulaan istumaan ja odottamaan. Kävelin kippurassa vastaanottotiskille ja sanoin, etten voinut odottaa. Kivut olivat niin kovat, että aloin itkeä. Pääsin saman tien sisään ja ennen kuin ehdin tajuta, oli käsivarteen annettu pistos rauhoittavaa ja suoneen tippui kipulääkettä. Kipulääkettä annettiin tasaisesti kahden tunnin ajan, kun odotin päivystävää kirurgia tutkimaan vatsaani. Jorvin ensiapupoli oli viimeistä vuodetta myöden täynnä. Sairaanhoitajia oli 2-3 ja ainoastaan yksi päivystävä lääkäri. Meno oli sen mukaista! Ei niin kipeät potilaat huutelivat jatkuvasti hoitajan ja lääkärin perään ja pitkällä pinnalla varustetut kipusiskot yrittivät rauhoitella potilaita yksi kerrallaan.
Kipulääkkeet eivät valitettavasti auttaneet tuskaani ja liki kuusi tuntia kieriskelin, oksensin ja hikoilin vuoteessani. Oli todella turhauttavaa odottaa uutta kipulääkeannosta, jota ei voitu antaa, ennen kuin oli saatu lupa päivystävältä lääkäriltä. Ja kun hommissa oli ainoastaan yksi päivystävä lääkäri, luvan saaminen saattoi kestää puolikin tuntia. Kun kipu on kova, tuntuu jokainen minuutti ikuisuudelta. Olen varma, että sekin olisi helpottanut oloa, jos joku olisi käynyt välillä katsomassa, kertonut, missä mennään ja miksi kaikki tapahtuu niin hitaasti. Tai edes tullut hetkeksi viereen, kysynyt vointia ja sanonut muutaman lohduttavan sanan. Mutta hoitajilla oli koko ajan kiire ja ”häirikköpotilaat” kiristivät kaikkien pinnaa.
Laboratoriokokeissa ei löydetty mitään; tulehdusarvot olivat normaalit, verenpaine matala ja muut arvot täysin normaalit. Kirurgi määräsi röntgenkuvaan ja arveli, että kyseessä voisi olla virtsakivet tai akuutti virtsatietulehdus. Odotin röntgeniin pääsyä kolme tuntia ja tulokset tulivat vasta seuraavana aamuna, koska päivystävä radiologi ei ollut enää paikalla. Röntgenin jälkeen aloitettiin varuiksi antibioottikuuri, mutta suun kautta annetut tabletit eivät pysyneet sisällä. En ole varmasti raskauden alkuaikoinakaan oksentanut niin paljon, kuin illan ja yön aikana.
Hieman ennen puolta yötä minut siirrettiin päivystysosastolle yksityishuoneeseen, koska yksi lisädiagnoosi oli akuutti vatsavirus. Minut piti eristää. En saanut nukuttua, koska vatsa oli aivan hel…tillisen kipeä. Kipulääkettä ei voitu enää antaa lisää ennen aamua, joten makasin yksin pimeässä ja tunsin itseni täysin avuttomaksi. Olo oli toivoton. Eikö ollut mitään mahdollisuutta saada lievitystä kauheaan tuskaan? En voinut kääntyä kyljelle, en istua, enkä nousta ylös, koska kuvotti ja pyörrytti. Pystyin vain makaamaan selälläni ja katsomaan kattoon. Joskus aamuyön tunteina viimein nukahdin.
Seuraavana aamuna, ehkä neljän tunnin yöunien jälkeen heräsin sairaanhoitajan astuessa huoneeseen. Kello 6.20 otettiin uudet verikokeet, mitattiin lämpö ja tarkistettiin verenpaine. Juuri, kun olin nukahtamassa uudelleen, tuli hoitaja antamaan kipulääkettä ja antibiootteja. Nyt, kun kipu oli rauhoittunut, olisin halunnut nukkua, mutta ei. Huoneessa ramppasi koko ajan joku ja hieman kahdeksan jälkeen tarjoiltiin aamupalaa. Ihanaa, ajattelin. Minulla olikin suden nälkä, sillä edellisillan tipassa mennyt glukoosiliuos ei ollut paljoakaan auttanut. Verensokerini oli laskenut 3.5 ja sain hieman lisäpotkua suoraan tipan kautta. Mutta voi, mikä pettymys, kun viimein sain tarjottimen eteeni. Koska lisätutkimuksia oli ehkä vielä tulossa, sain ainoastaan nestemäistä aamupalaa: melkeinpä pillillä juotavaa velliä, omenamehua ja kahvia ( kitkerää sumppia). Aamupalan jälkeen odotin, odotin ja vielä hetken odotin lääkäriä saapuvaksi. Lääkärikierros alkaa viikonloppuisin klo.9, kerrottiin. Kun klo.12 mennessä ei ketään kuulunut, lauantain hesari oli luettu kannesta kanteen ka kaikki televisiokanavat surffattu, laahustin sairaanhoitajien toimistoon tiedustelureissulle. ”Juu, rouva. Kaikki muut potilaat on kohta katsottu. Kirirgi tulee ihan kohta.” Takaisin huoneeseen odottamaan.
Viimein ovi kävi ja nuorehko naiskirurgi kertoi, että magneettikuvissa ei näkynyt mitään normaalista poikkeavaa. Myös laboratoriokokeet olivat täysin normaalit. Kivun syytä voitiin vain arvailla. Kun kerroin, että kivut muistuttivat synnytyspolttoja tai kuukautiskipuja, arveli lääkäri, että kivun saattoi aiheuttaa puhjennut kysta munasarjoissa. ”En näe mitään syytä antibioottikuurille, enkä sairaalassa pidempään oleskelulle. Mutta gynekologiset tutkimukset kannattaa vielä tehdä, yksityisesti,” oli loppukaneetti. – Siis vaatteet päälle ja kotiin!
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Pari asiaa nauratti sairaalareissun jälkeen. Ensiavussa minut otti vastaan nuori sairaanhoitaja, joka kysyi perussairauksista, lääkityksistä ja allergioista. Ei mitään, olen täysin terve, vastasin. Hän pyysi minua kuvailemaan kivun laatua ja kovuutta asteikolla 1-10. Sanoin, että 9+ ja kivut tuntuvat supistuksilta. ”Mutta jos olettekin raskaana, rouva. Olisiko se mahdollista?” Pyysin häntä tarkistamaan syntymävuoteni ja tekemään päätelmän itse ;=) Hänen mielestään olin niin nuoren näköinen! Piste siitä. Toinen hauska sattuma oli, kun nuori naiskirurgi oli tutkinut lantion seudusta otettua röntgenkuvaa. Hän halusi vanhemman ja kokeneemman kirurgin katsomaan kuvaa. ” Teidän lantio on niin kompakti ja rasvaton, että halusin vielä varmistuksen toiselta lääkäriltä.” Heh!
Jorvin reissu pisti taas miettimään sitä, kuinka oman terveytensä ottaa itsestäänselvyytenä, kunnes jotain akuuttia tapahtuu. Kuinka avutonta on olla kivuissa ja täysin toisten armoilla, tietämättä kivun syytä ja seuraamuksia. Olin sen verran tolpillani, etten tyytynyt odottamaan apua aulassa, vaan vaadin hoitoa heti. Pystyin pyytämään kipulääkettä ja juttelemaan lääkäreiden kanssa. Entä sitten, kun on liian heikko, ei kehtaa tai ei pysty vaatimaan tarpeellista hoitoa? – Hiljaiseksi vetää.
Viimeisimmät kommentit